Kilpajuoksu pohjalle – vastuullista vai varomatonta kilpaurheilua yhä nuoremmille?

Jalkapallossa näyttää vahvistuvan suuntaus aikaistaa kilpailullista pelaajakehitystä yhä nuorempiin ikäluokkiin. Seurojen pyrkimys kehittää kilpapelaajia entistä varhaisemmassa vaiheessa saa pelaajat ja perheet pohtimaan, onko 12-vuotias tai jopa 9-vuotias futarinalku jo ammattilaiskentille johtavan pelaajapolun ulottumattomissa. Tällainen kehityssuunta tuo mukanaan merkittäviä riskejä lasten ja nuorten kokonaisvaltaiselle kehitykselle ja hyvinvoinnille.

Vaikka seurojen painotukset tavoitteellisen kilpatoiminnan aloitusiästä vaihtelevat, on yleisesti tunnustettu, että hyväksi jalkapalloilijaksi tullaan harjoittelemalla paljon – usein jo nuoresta iästä lähtien. Tärkeää on kuitenkin, että harjoittelu on pelaajan kehitystasolle sopivaa ja tapahtuu turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä.

Yhteiskunnan kannalta suurempi haaste on pikemminkin lasten ja nuorten liikkumattomuus sekä siitä johtuvat terveysriskit. Niille lapsille ja nuorille, jotka osallistuvat varhaiseen kilpatoimintaan, liian intensiivinen, paineistettu ja joustamaton harjoittelu voi kuitenkin aiheuttaa monenlaisia vaaroja.

Lajikohtaisen harjoittelun suuren määrän – joka yksipuolisesti toteutettuna voi toki altistaa esimerkiksi rasitusvammoille – sijaan suurempia ongelmakohtia aiheuttaa liian kilpailuhenkinen ilmapiiri ilman tasapainottavia tekijöitä. Jos toiminta keskittyy liiaksi kilpailuun ja tuloksiin, se voi siirtää painopisteen pois muista tärkeistä osa-alueista, kuten yhteenkuuluvuudesta, ilosta ja henkilökohtaisesta kasvusta.

Tällaisessa ilmapiirissä lapset ja nuoret saattavat kokea liiallista henkistä ja fyysistä kuormitusta, mikä voi johtaa loppuunpalamiseen, loukkaantumisiin ja jopa urheilusta luopumiseen. Harjoitteluympäristöllä on valtava merkitys, sillä se ratkaisee pitkälti pelaajien kestävän kasvun sekä urheilijoina että ihmisinä.

Mitä nuorempana kilpatoiminta aloitetaan, sitä tärkeämpää on, että valmentajilla on osaamista ja ymmärrystä lasten ja nuorten kehitysvaiheista sekä kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Koska varhaisen kilpaurheilun pitkäaikaisia vaikutuksia ei vielä täysin tunneta – kuten keskustelut liian aikaisesta erikoistumisesta ja lahjakkuuden tunnistamisen haasteista osoittavat – on vastuullista soveltaa varovaisuusperiaatetta.

Varovaisuusperiaate ("precautionary principle") tuli alun perin tunnetuksi ympäristönsuojelussa ja on nykyään käytössä esimerkiksi lääketieteessä ja kansanterveyden edistämisessä. Sen soveltaminen lasten ja nuorten kilpaurheiluun tarkoittaa ennaltaehkäisevää toimintaa haittojen estämiseksi jo ennen niiden syntymistä.

Tässä yhteydessä todistustaakka siirtyy toiminnan harjoittajille – seuroille ja valmentajille – jotka ovat vastuussa siitä, että heidän toimintansa on turvallista ja lapsen ja nuoren kehitystä tukevaa. Ei ole kohtuullista odottaa, että perheet kantaisivat itse vastuun toiminnan yleisen sopivuuden varmistamisesta lapsille ja nuorille.

Seurojen ja valmentajien tulisi myös aktiivisesti arvioida eri vaihtoehtoja ja kehittää harjoitteluympäristöä, jotta mahdolliset riskit eivät pääse toteutumaan. Lisäksi varovaisuusperiaatteessa korostuvat läpinäkyvyys ja osallisuus: mitä paremmin pelaajat ja vanhemmat osallistetaan mukaan yhteiseen keskusteluun ja toiminnan suunnitteluun, sitä paremmin varmistetaan, että toiminta vastaa heidän tarpeitaan.

Vinkkejä vanhemmille turvallisen ja kehittävän seuran löytämiseksi

Vanhempien rooli lapsensa urheiluharrastuksen tukemisessa sekä sopivan seuran ja joukkueen valinnassa korostuu, kun harkinnassa on varhaiseen kilpatoimintaan osallistuminen. Seuraavat kysymykset ja näkökulmat voivat auttaa arvioimaan seurojen tarjontaa:

Valmentajien koulutus ja osaaminen. Millainen koulutus ja kokemus valmentajilla on lasten ja nuorten valmennuksesta? Ovatko he perehtyneet lasten ja nuorten kehitysvaiheisiin ja osaavatko he huomioida ne harjoittelussa?

Seuran hyvinvointikäsitys. Mikä on seuran näkemys lasten ja nuorten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista? Perustuuko se tutkittuun tietoon ja parhaisiin käytäntöihin? Miten seuran arvot näkyvät käytännön toiminnassa?

Riskien tunnistaminen ja ennaltaehkäisy. Mitä mahdollisia riskejä seura on tunnistanut varhaisessa kilpatoiminnassa, ja mitä konkreettisia toimenpiteitä on tehty niiden minimoimiseksi? Miten seura huolehtii lasten ja nuorten fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista?

Harjoittelun monipuolisuus ja tasapaino. Tarjoaako seura monipuolista harjoittelua, joka tukee lapsen ja nuoren kokonaisvaltaista kehitystä? Onko harjoitteluympäristö joustava eli sopeutuuko se pelaajien yksilöllisiin tarpeisiin?

Yhteistyö ja viestintä. Miten seura kommunikoi vanhempien kanssa? Ovatko vanhemmat mukana keskusteluissa ja toiminnan suunnittelussa? Miten palaute ja mahdolliset huolenaiheet otetaan vastaan ja käsitellään?

Kilpailun, yhteenkuuluvuuden ja yksilöllisen kehityksen tasapaino. Miten seura pyrkii tasapainottamaan kilpailullisuuden, yhteenkuuluvuuden sekä lapsen tai nuoren yksilöllisen kehityksen? Onko toiminnassa riittävästi tilaa ilolle, yhdessä tekemiselle ja pelaajien omille valinnoille?

Lapsen ja nuoren äänen kuuleminen ja osallisuuden vahvistaminen. Saavatko lapset ja nuoret itse vaikuttaa toimintaan ja tuoda esiin omia toiveitaan? Otetaanko heidän näkemyksensä huomioon harjoittelun suunnittelussa ja toteutuksessa?

Toiminnan läpinäkyvyys. Onko seuran toiminta avointa ja läpinäkyvää? Saavatko vanhemmat ja pelaajat tietoa toiminnan tavoitteista, menetelmistä ja odotuksista?

Arviointikäytännöt. Miten seura arvioi toimintaansa ja sen vaikutuksia lasten ja nuorten kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin? Onko käytössä palautemekanismeja, joilla toimintaa kehitetään jatkuvasti paremmaksi?

Hyödyntämällä näitä kysymyksiä vanhemmat voivat paremmin arvioida, kuinka hyvin seura soveltaa varovaisuusperiaatetta ja kuinka turvallinen ja kehittävä ympäristö se on oman lapsen harrastukselle. On tärkeää muistaa, että lasten ja nuorten ilo, motivaatio ja kokonaisvaltainen hyvinvointi ovat ensisijaisia tekijöitä pitkäaikaisen ja kehittävän urheiluharrastuksen tukemisessa.

Lisälukemista:

Ahto, Anna & Kaski, Satu (2021): Miten kilpaurheilu vaikuttaa lasten ja nuorten henkiseen hyvinvointiin? Liikunta & Tiede -lehti 1/2021.

Appelqvist-Schmidlechner, Kaija ym. (2017): Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä. Tutkimuksesta tiiviisti 39/2017, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Bergeron, Michael ym. (2015): International Olympic Committee consensus statement on youth athletic development. British Journal of Sports Medicine, 49(13).

Breistøl, Sara ym. (2017): Association Between Participating in Noncompetitive or Competitive Sports and Mental Health among Adolescents – a Norwegian Population-based Cross-sectional Study. Scandinavian Journal of Child and Adolescent Psychiatry and Psychology, 5(1).

Brenner, Joel (2016): Sports specialization and intensive training in young athletes. Pediatrics, 138(3).

Côté, Jean & Hancock, David (2016): Evidence-based policies for youth sport programmes. International Journal of Sport Policy and Politics, 8(1).

Deci, Edward & Ryan, Richard (2012): Motivation, personality, and development within embedded social context: An overview of self-determination theory. Teoksessa Richard Ryan (toim.), The Oxford Handbook of Human Motivation.

DiFiori, John ym. (2014): Overuse Injuries and Burnout in Youth Sports: A Position Statement from the American Medical Society for Sports Medicine. British Journal of Sports Medicine, 48(4).

Eime, Rochelle ym. (2013): A sys­tematic review of the psychological and social benefits of participa­tion in sport for children and adolescents: informing development of a conceptual model of health through sport. International Journal of Behavioral Nutrition and Physical Activity, 10(98).

Fletcher, David & Sarkar, Mustafa (2016): Mental fortitude training: An evidence-based approach to developing psychological resilience for sustained success. Journal of Sport Psychology in Action, 7(3).

Jayanthi, Neeru ym. (2015): Sports specialization in young athletes: evidence-based recommendations. Sports Health, 7(5).

Kriebel, David ym. (2001): The precautionary principle in environmental science. Environmental Health Perspectives, 109(9).

Myer, Gregory ym. (2015): Sports specialization, part I: Does early sports specialization increase negative outcomes and reduce the opportunity for success in young athletes? Sports Health, 7(5).