Lapsuus lahjakkuuden ehdoilla – vai aika, jota nuori urheilija ei saa takaisin?

Lasten ja nuorten urheilu voi olla tärkeä ja merkityksellinen osa lapsuutta. Se tuo rytmiä arkeen, opettaa yhteistyötä, toisten kunnioittamista ja itsensä ylittämistä. Urheilussa syntyy usein ystävyyksiä ja yhteenkuuluvuuden kokemuksia.

Onnistumiset ja oppimisen hetket kasvattavat itseluottamusta ja sinnikkyyttä – ominaisuuksia, joista on hyötyä läpi elämän. Urheilu voi siis parhaimmillaan olla yksi tärkeimmistä paikoista, joissa lapsi saa kasvaa ja kehittyä.

Kun lapsessa alkaa näkyä erityistä lahjakkuutta, urheilu muuttuu helposti tavoitteellisemmaksi – ja kehityspolkua halutaan tukea yhä määrätietoisemmin. Lahjakkaan nuoren loistaessa kentällä herää halu varmistaa, ettei tämä “tilaisuus” mene hukkaan. Mutta entä jos kiire kehittää potentiaalia vie tilaa joltakin tärkeämmältä?

Paddy McQueen Swansean yliopistosta tarkastelee artikkelissaan ”The Parental Dilemma of Talented Children” (2024) lapsuuden ja lahjakkuuden välistä jännitettä – ja painottaa, ettei lapsuutta tulisi uhrata kehittämisen tavoitteille. Lapsuus ei ole vain väylä johonkin, vaan itsessään arvokas ja ainutkertainen osa ihmiselämää. Jos sen päälle ladataan liian kapeasti vain urheilullisia tavoitteita, saatetaan menettää jotakin, jota ei voi saada takaisin.

Miksi lapsuus on arvokas sellaisenaan?

Akateemisessa keskustelussa puhutaan childhood goods -käsitteestä: asioista, jotka tekevät lapsuudesta hyvän ja merkityksellisen sellaisenaan – ei vain valmistautumisena aikuisuuteen. Näitä ovat esimerkiksi kiireetön arki, huolettomuus, läheiset ihmissuhteet ja kokemus siitä, että on arvokas ilman suorittamista.

McQueen korostaa artikkelissaan, että lapsuuden merkitykselliset kokemukset eivät ole pelkkiä bonuksia, vaan olennaisia osia hyvää lapsuutta. Hän jakaa nämä kokemukset kahteen tyyppiin: itseisarvoisiin (joilla on arvo itsessään) ja välineellisiin (jotka tukevat aikuisuutta).

Itseisarvoisia ovat esimerkiksi vapaus leikkiä tai kokea huolettomuutta ilman suorituspaineita, kun taas välineellisiä voivat olla vaikkapa oppimisen ilo tai yhteistyötaitojen kehittyminen. Molemmat ovat tärkeitä – mutta erityisesti itseisarvoisten jääminen kokematta on menetys, jota on vaikea korvata.

Kun urheilu alkaa määrittää arkea lahjakkuuden ehdoilla, juuri nämä merkitykselliset arkiset kokemukset jäävät helposti taka-alalle. Omaehtoinen tekeminen vaihtuu tavoitteisiin, vapaus aikatauluihin ja huolettomuus suorituspaineisiin. Ja siksi lapsuutta ei pidä kiirehtiä ohitse, vaikka aikeet olisivat kuinka hyvää tarkoittavat tai perustellut.

Miten tavoitteellinen harjoittelu muuttaa lapsuutta?

Harva lapsi yltää lopulta urheilussa huipulle – ja vielä harvemman polku etenee sinne suoraviivaisesti. Varhainen ja määrätietoinen harjoittelu voi tuoda etuja, mutta sillä on myös varjopuolensa. Lapsi saattaa menettää mahdollisuuden kokeilla muita harrastuksia tai viettää aikaa ilman aikataulutettua suorittamista.

Lahjakkuuden ympärille rakentuva odotusten ilmapiiri voi lisätä painetta – tavalla, joka kaventaa omaehtoista motivaatiota ja syö itsetuntoa. Urheilusta voi tulla väline kohti tulevaisuudessa siintävää tavoitetta, mutta samalla unohtuu, mikä on tärkeää tässä ja nyt.

Juuri siksi tasapainoinen lapsuus on jokaisen oikeus – riippumatta siitä, kuinka pitkälle urheilussa tavoitellaan. Monipuoliset kokemukset ja eri elämänalueiden tasapaino tukevat paitsi urheilullista kehittymistä myös laajempaa hyvinvointia.

Mitä valmentajat ja seurat voivat tehdä?

Tavoitteellinen harjoittelu voi parhaimmillaan vahvistaa juuri niitä asioita, jotka tekevät lapsuudesta arvokkaan – kun se on sovitettu osaksi tasapainoista ja monipuolista arkea. Kyse ei ole siitä, etteikö saisi harjoitella kunnianhimoisesti, vaan siitä, ettei urheilun tule täyttää koko elämää.

McQueenin filosofisen tutkimuksen viesti on selvä: lapsuuden arvo tulee aina asettaa etusijalle. Valmennuksessa ja seuratoiminnassa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että:

• harjoitusmäärät, lepo ja sisällöt suunnitellaan tasapainoisiksi – ja aikaa jää riittävästi myös muille kiinnostuksen kohteille ja opiskelulle.

• valmennusfilosofia tukee lapsen kokonaiskehitystä. Arvostusta annetaan yrityksestä, ryhmähengestä ja sinnikkyydestä – ei vain tuloksista.

• yhteistyö vanhempien kanssa on avointa ja ennakoivaa. Yhteiset pelisäännöt ehkäisevät ylikilpailemista ja vähentävät vertailun paineita.

• nuorten ääni kuuluu. Pelaajilta kysytään kokemuksia harjoittelusta, paineista ja motivaatiosta – ja heitä kuullaan aidosti.

• toimintatavat ovat lapsilähtöisiä. Leikkimielisyys, yhteinen suunnittelu ja palaute vahvistavat osallisuutta ja kokemusta merkityksellisyydestä.

Kyse ei ole vaihtoehdoista tavoitteellisuudelle – vaan edellytyksistä sille, että urheilu voi olla nuorelle pitkäjänteistä, merkityksellistä ja hyvinvointia tukevaa.

 ***

Lapsuudella on vain yksi mahdollisuus. Jos nuoren urheilijan elämä rakentuu liian varhain suorituskyvyn, kilpailun ja tavoitteiden ympärille, voi unohtua, mitä kaikkea muuta hän tarvitsee: vapautta, ystävyyttä, lepoa ja tilaa olla rauhassa oma itsensä. Siksi urheilun – myös huipulle tähtäävän – tulee mukautua lapsuuden rytmiin ja tarpeisiin, ei toisin päin.

Me aikuiset, olimme sitten valmentajia, vanhempia tai seuratoimijoita, voimme yhdessä varmistaa, että jokainen nuori saa kasvaa rauhassa ja kokonaisena ihmisenä – myös silloin, kun hän osoittaa erityistä lahjakkuutta.

Lisälukemista:

Brennan, Samantha (2014): The Goods of Childhood and Children’s Rights. In Baylis, F. & McLeod, C. (eds): Family-Making: Contemporary Ethical Challenges.

Dixon, Nicholas (2007): Sport, Parental Autonomy, and Children’s Right to an Open Future. Journal of the Philosophy of Sport, 34:2.

Ferracioli, Luara (2020): Carefreeness and Children’s Wellbeing. Journal of Applied Philosophy, 37:1.

Gheaus, Anca (2014): The “Intrinsic Goods of Childhood” and the Just Society. In Bagattini, A. & Macleod, C. (eds): The Nature of Children’s Well-Being: Theory and Practice.

McQueen, Paddy (2024): The Parental Dilemma of Talented Children. Journal of the Philosophy of Sport, 51:3.

Tomlin, Patrick (2018): Saplings or Caterpillars? Trying to Understand Children’s Wellbeing. Journal of Applied Philosophy, 35:S1.